Oheisessa kuvassa näkyvä Nea-eläin tulkitsi eilen itsenäisyyspäivän teemaa hieman liian kirjaimellisesti, kun hän kesken iltalenkin otti ritolat ja toivotti ykskaks adios mammalle ja kavereille. Seikkailu alkoi Pohjois-Tapiolan puoleiselta Silkkiniityltä, josta Nean matka silminnäkijähavaintojen perusteella vei ensin Pohjantielle. Kenties Pohjantorin pizzerioiden sulotuoksut kiinnittivät tämän karvaisen mahalaukun huomion niin, että mamman kutsuhuudot kaikuivat kuuroille korville. Harmi vain, että kukkaroa ei tullut otettua mukaan, joten iltapala jäi tällä erää vain haaveeksi.
Nean matka jatkui toistaiseksi tuntematonta reittiä kohti Tapiolan keskustaa ja Heikintoria, missä harmistuksekseen Nea huomasi, että kaikki liikkeet olivat pyhäpäivän vuoksi kiinni. (Toisaalta, eipä ilman kukkaroa olisi muuta tullut tehtyäkään kuin ikkunaostoksia, joten pieni menetys sinänsä.)
Shoppailureissun mentyä puihin otti Nea pienen aikalisän. Seikkailu ei tähän mennessä ollut vielä ollut siis millään tavalla tuottoisa, ja Nean maha alkoi jo todella kurnia. Aivonystyröitään hetken heiluteltuaan mummikoira muisti, että lähistöllähän asuu Heidi, jonka luota saa sekä yksilöllistä hemmotteluhoitoa, että kielenkostuttavia herkkusia. Niinpä pikku ystävämme lähti porhaltamaan kohti etelää. Koska Nealla on loistava suuntavaisto, ei matka Heidin luo tuottanut ongelmia. Oikean rapun eteen saavuttuaan Nealle tuli kuitenkin tenkkapoo; hän ei tiennyt mitä numeroa olisi summerista kuulunut painaa, koska palvelijat olivat aina aikaisemmin avanneet oven hänelle, eikä Nean ollut tarvinnut vaivata aivokapasiteettiaan moisilla turhuuksilla. No, oikean numeron pähkäily ei kyllä olisi hirveästi auttanutkaan tilannetta, sillä mummikoira ei kuitenkaan olisi ylettänyt painamaan oikeaa nappulaa. Voihan rähmä!
Tässä vaiheessa tällä karvaisella, kävelevällä mahalaukulla alkoi hieman jo matkarasitus painaa päälle, ja huumorintajukin vedellä viimeisiään mahan kurniessa yhä kovempaa. Eihän sitä nyt koko iltaa jaksa Erkkikään kylmässä talvisäässä juoksennella ilman vatsantäytettä. Tällä välin, kun Nean pieni herne pyöri vinhaa vauhtia yrittäen muodostaa suunnitelma Deetä, ystävälliset ohikulkijat olivat huomanneet tämän turhautuneen koirapolon, ja ottaneet kontaktia. Nealla oli kaulapannassa mamman numero, johon ystävälliset kaksijalkaiset samoin tein tietenkin kilauttivat. Ennen kuin mamma oli ehtinyt kotia puhelimen ääreen, oli iskä jo ehtinyt etsintäreissullaan aivan lähistölle, ja huomasi suureksi helpotuksekseen, että mummikoira oli kuin olikin hyvässä tallessa, ehjin nahoin, näiden mahtavien, tuntemattomien ihmisten seurassa. Neahan ei itse käsittänyt, mitä tämä kaikki hössötys oli, joka jälleennäkemistä seurasi. Hernekin oli jo aivan ylirasittunut, joten Nea totesi "Fock It", ja antoi ohjat takaisin kaksijalkaisille. Helpommalla sitä pääsee, kun ei itse tarvitse kaikkea miettiä. Niinpä Nea lähti salaa helpottuneena tallustelemaan himaan päin iskän kanssa. Kotiuduttuaan vihdoin hän meni suorin tein omaan petiin lepuuttamaan kylmettyneitä tassujaan, ja päätti että itsenäisyyskotkotukset saavat jäädä muiden hommiksi jatkossa, kun ei niistä näköjään kostu edes yhden herkkupalan verran. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.
Ps. Eräs laiskamato oli tuolloin iltakymmeneltä jo vetelemässä sikeitä, autuaan tietämättömänä mummikoiran seikkailuista aivan lähistöllä. Onneksi ei ollut Nean kotiinpääsy allekirjoittaneesta kiinni, ja loppu oli kaikista mahdollisista vaaranpaikoista huolimatta onnellinen, kun Nea pääsi ehjänä kotiin oltuaan tunnin ajan maistamassa vapautta.
Suuren suuri kiitos perhe Kinnuselle Elosalamantielle Neasta huolehtimisesta!
Tarinan opetus on, että ei kannata pitää tottelevaistakaan koiraa irti päivänä, jolloin järjestetään typeriä ilotulituksia, etenkään jos kyseinen otus pelkää räiskettä ja pauketta. Vahinkoja sattuu aina, onneksi nyt oli Nealla suojelusenkeli matkassa.
]]>
